Kanna vastuu itestäs

On tullu tosi paljon mietittyä sitä, kuinka tärkeetä on kantaa itestään vastuu. Omista tunteista, mielialoista, ajatuksista, sanoista, teoista, olemuksesta, kaikesta. Niin hyvin ku kykenee.

Jos sitä ei tee, odottaa, että tulispa joku ja tekis mun olosta paremman, huolehtispa joku, lohduttaispa joku, tsemppaispa joku... ja tottakai, me ollaan laumaeläimiä, välillä me tarvitaan jonkun toisen tukea tai apua, eikä siinä oo mitään huonoa tai hävettävää.

Mutta jos aamusta iltaan odottaa, että jotenki sais paremman fiiliksen jonku toisen ihmisen kautta, ei se enää palvele ketään. Koska vaikka tää onki klisee, ei yhtään kukaan voi auttaa sua niin syvästi kun sää ite. Ei yhtään kukaan voi tukea, ymmärtää, lohduttaa ja kuunnella ku sää ite. Kukaan ei tuu koskaan hyväksymään sua niin täydellisesti kuin ite pystyisit ittes hyväksymään, jos annat itelles luvan siihen.

Mää muistan tosi ahistavana sen ajan, ku roikuin toisissa, ehkä heidän tajuamattaan, ja odotin jatkuvasti​, että joku tulisi ja ratkaisisi kaikki mun ongelmat, silittäisi kaikki mielen haavat ja arvet pois, nostaisi mun harteilta huolet ja tekisi mun olosta paremman.

Yks ystävä hoki viime kesänä mulle, että ei voi koskaan korostaa liikaa sitä kuinka paljon itteensä pitää luottaa ihan kaikessa, ja mä luulin ymmärtäväni, mitä nuo sanat tarkotti. Mutta vasta nyt tajuan, että se tarkottaa samaa kuin itestä vastuun ottaminen (ja sen kantaminen, loputtomiin). Ja ymmärrän myös kokemuksesta, että se voi olla yks ratkasevista avaimista mielen lukkoihin ja parempaan oloon.

Koen, että mun elämä muuttu tosi paljon ja aika radikaalistikin kun tunnistin itestäni läheisriippuuutta (johon muuten 80%:lla meistä on taipumusta).

Mä opettelin olemaan avautumatta parhaalle ystävälle kaikesta, ja sen sijaan rupesin käyttämään omia aivojani ja totuttelemaan siihen ajatukseen, että riitän itelleni. Mä rupesin ottamaan kontakteja niihin ystäviin, jotka olin useiks kuukausiks unohtanu. Mä pyrin ajattelemaan huonoina hetkinä "ei se mitään Milja, selviät tästä vaikka tuntuu raskaalta" sen sijaan, että olisin odottanut jonkun toisen sanovan nuo sanat mulle.

Mä muutin ajatuksiani pikkuhiljaa sinne suuntaan, että en tarvi muiden ihmisten hyväksyntää vaan mulle riittää oma hyväksyntä.

Ja voi, kuinka helpompaa, kevyempää ja onnellisempaa mun elämä on verrattuna mihin tahansa ajanjaksoon mun "aiemmassa elämässä". On ihanaa kokea, että oikeesti pärjään, vaikka en jatkuvasti sais muilta tukea. On ihanaa elää itelleen, itteään kunnioittaen ja kuunnellen.

Mutta helppoa ei oo kääntää yhtäkkiä kelkkaa jos on aina tähän asti koko painollaan ohjannut sitä muiden suuntaan. Täyskäännös itteään kohti kannattaa kuitenki tehä, niin hyvin ku pystyy.

Ei oo tarkotus, että heti pystyis kantaa täydellisesti vastuun itestään, vaan riittää, että rupee ajattelemaan ja pohtimaan asiaa. Jos kerran päivässä kysyy iteltään "kelle haluan elää?" tai "missä mun omat rajat menee?", uskon, että jo se alkaa ajan myötä vaikuttaa. Tai vaikka kerran viikossa. Ihan sama.

Pointtina nyt kuitenki, että vaikka tää onki​ klisee, ni kanna itestäs ihan 100% vastuu. Rakasta itteäs, tai tykkää edes tai välitä. Kunnioita ja arvosta itteäs ja muista, että sulle riittää sun oma hyväksyntä. Kuuntele itteäs.

Kukaan meistä ei halua, että joku tietty ihminen, tai ehkä useampia, on meille pahimmillaan ainut syy elää. Mutta jos tipahtaa pohjalle, ja sattuu vieläpä olemaan läheisriippuvainen (nimimerkillä kokemusta on), ni on aika takuuvarmaa että elämä riippuu lähinnä sen varassa, huolehtiiko joku musta, rakastaako joku mua tai jaksaako joku mua.

Eihän sen niin pitäis mennä, eihän? Just siks: kanna vastuu itestäs.

Kommentit

  1. tää kolahti! kiitos!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla! Kiitos itelles ku luit :)

      Poista
  2. niin hyvä teksti, ja niin totta vieläpä. Sai ajattelemaan, mikä varmaan oli tarkotuskin! Oon tavallaan tietämättäniki tehny kuluneen vuoden aikana samaa projektia, yrittäny hyväksyä itteni sen sijaan että haen hyväksyntää muilta, ja yrittäny vähentää kaikkien ongelmien kaatamista ystävien niskaan ihan vaan, koska se voi olla tosi kuluttavaa ja suurin osa on semmosia joihin tosiaan riittää kun itse sanon, että riitän ja pärjään. Mutta siis niin, kiitos tästä tekstistä, sain lisää vahvistusta sille että pystyn ja selviän, ihan omillaki voimilla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahha joo, kyllä tän oli tarkotus herättää ajatuksia ja kiva kuulla että niin myös kävi! Itekki joskus reilu vuosi takaperin tein samaa projektia mutta en löytäny sanoja sille vasta ku tässä alkuvuodesta. Mutta niin hienoa että jaksat paneutua tohon, tuo projekti on tärkee!

      Kiitos ku luit & kiitos kommentista :)

      Poista
  3. Nyt kolahti ja kovaa. Pelottavaa tajuta et oon just siinä tilanteessa et se yks ihminen on ainut syy miks mää jaksan elää. Vaikkei sen todellakaan pitäs mennä niin. Sillon ku kirjotit läheisriippuvuudesta nii tajusin kuin mun pitäis oppia pärjäämään yksin. Koska voin kuvitella kuin rankkaa on olla ystävä sillon ku ihminen on ihan pohjalla ja jaksaa elää vaan sen ainoon ystävän takia. Kiitos ku kirjotit tän, tämmöset antaa tosi paljo voimia et jaksaa yrittää kehittää ittiään. Vaikken sua tunnekkaa nii oot huippu❤ (haluaisin kyl tuntee, vaikutat nii ihanalta)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, ihana kommentti <3

      Hyvä että oot tiedostanu ton, mutta jos oikeesti on raskas vaihe elämässä ni älä tänkää asian suhtee oo liian ankara itelles, tai että vaikka vastuunkanto itestä voi auttaa sua ylös, ni siinäki projektissa voi tukeutua muihin esim puhumalla niitten kanssa aiheesta :) tuntuu etten oikeen osaa muuta nyt sanoa, mutta paljon tsemppiä ja voimia sulle! Kiitos ku kommentoit ja piristit mun päivää, ja tän kommentin perusteella säki oot ihana ihminen<3 toivon sulle kaikkee hyvää!

      Poista

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia?

Suositut tekstit