Irti tarpeesta kontrolloida

Ittensä kehittäminen ei oo elämän pääasia, väitettiin sivumennen vlogissa minkä katoin tässä muutama hetki sitten. Jotenki kolahti tosi syvälle, nimittäin mun ajatukset pyörii vähän liikaa itteni kehittämisen ympärillä. Ennen kaikkea psyykkisen, mutta myös fyysisen kehityksen ja kasvun parissa.

Kuinka vapauttavaa oiskaan päästää irti omasta kontrolloimisen tarpeesta. Unohtaa sellaset sivuseikat, että mitä persoonallisuustyyppiä edustan eniten, tai että mikä on paras tapa kasvattaa voimaa selän lihaksissa. Ylipäätään unohtaa kaikki sellanen "mitä voisin tehdä että mun olo ois parempi" koska fakta on, että kaikki on just niinku kuuluuki, ja mun elämä menee aina loppuviimein omalla painollaan eteenpäin vaikka yrittäisinki kontrolloida kaikin tavoin oman hyvinvointini kehittymistä positiiviseen suuntaan.

En sano sitä, etteikö itestään pitäis ja sais huolehtia, enkä myöskään sitä, ettei omaa hyvinvointia sais laittaa etusijalle, mutta just mun kohdalla just tässä elämäntilanteessa se ei oo kannattavaa. Paljon fiksumpaa ois ku kääntäisin katseen omasta navasta omaan sydämeen sekä siihen, mitä mun ulkopuolella tapahtuu.

Lakkaisin kontrolloimasta kaikkea turhaa. Unohtaisin sen, että treeni jäi välistä koska halus mieluummin vähän siivota. Tekisin sitä mitä haluan, sen sijaan että panostaisin johonkin, mihin mulla ei todella oo paloa ja kiinnostusta. Illalla katsoisin ikkunasta valoa ja miettisin asioita sen sijaan, että kiirehtisin nukkumaan saadakseni varmasti tarpeeksi unta. Sivuuttaisin tavoitteet siitä, kuinka olla "hyvä ihminen" - ku ei meistä kukaan oo yhtään parempi tai huonompi ku toinen, ei, vaikka kaikkensa tekis sen eteen. Miks pitäis yrittää esittää parempaa ku on?

Ehkä jonkulainen rentous ois mulle se avainsana. Ei tunnu helpolta ajatukselta, mutta silti oikeelta. Ei tapahdu mitään järisyttävää, vaikka pudottaa ohjakset käsistään. Siihen mä haluaisin luottaa.

Pelko kaiken kontrolloimisen taustalla varmaan on. Monia pelkoja. Ei uskaltaisi näyttää itselleen ja muille, että on heikko, tavallinen ihminen, ei mikään kaikkitietävä pärjäävä rohkea selviävä positiivinen aktiivinen supertyyppi.

Ei uskaltaisi antaa kulissien romahtaa ja arpien tulla esiin. Ei uskaltaisi, koska pelkää, ettei tuu hyväksytyks ja rakastetuks, edes omasta puolestaan. Vaikka ihan takuuvarmaa on, että sillon sekä ittensä että muiden on helpoin välittää kun oon aito, tavallinen, pyrkimätön, välitön, luonnollinen.

Mä tarvisin nyt vaan ison annoksen rohkeutta kohdata pelkoja. Ja sitä rohkeutta saa vaan lähtemällä niitä pelkoja vastaan.

Kommentit

  1. Tää tosiaan herätti ajatuksia. Jotenki niin hämmentävä postaus että piti lukkee monta kertaa ennen ku pystyy sisäistää. Tosiaanki pitäis muistaa ettei tarvi yrittää olla parempi ihminen ku ei kuitenkaa ikinä oo yhtää parempi ku kukkaa muu. Tosi hyvin kirjotettu, ihana ku osaat kirjottaa tosi ajatuksiaherättävästi❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Tuntuu itestäki jälkeenpäi lukiessa että aluks vaikee hahmottaa tosta oikee mitää järkevää ku hypin jotenki tosi paljo asiasta toiseen :D mutta ihana kuulla että herätti ajatuksia, kiva ku kommentoit!

      Poista
  2. Tämä! Jotenkin niin hyvä lause tuo että _ei tapahdu mitään järisyttävää vaikka pudottaisi ohjakset käsistään_. Niimpä, siihen kun oppisi luottamaan. Löytäisi sen rentouden. Mutta löytyykö se siihen pyrkimällä? Tässä taas miettimisen aihetta hetkeksi..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niimpä, samaa oon itekki miettiny. Ylipäätään, pääseekö jatkuvalla pyrkimisellä yhtään mihinkään? Kiitos ku kommentoit!

      Poista

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia?

Suositut tekstit