Mun kuuluu elää


Mä lähin yhtenä kiireettömänä aamuna ihan tavallisesti kävelylle koiran kanssa. Ajatukset oli aika suorituskeskeisiä: siinä kävellessäni tuumailin, että mikä lenkki olisi nopea mutta sellainen, että koira saisi juosta irti, ja samalla suunnittelin seuraavalle päivälle juoksulenkkiä, ja päätin, että lenkin jälkeen käyn kantamassa pannuhuoneelle sylin puita ja sitten teen aamupalaa ja suoristan hiukset ja vaihdan vaatteet ja illalla täytyy katsoa seuraavan päivän asun valmiiksi ja...

Kävelin aika rauhalliseen, tasaiseen tahtiin ja askeleet vei metsään. Ajatukset muuttu pikkuhiljaa läsnäolevimmaks, huomasin tuulen, huomasin linnunlaulun, huomasin, että kohta alkaa paistaa aurinko. Huomasin, että koira parin sadan metrin päässä pysähtyi ja sitten jatkoi taas kulkuaan. Huomasin, että mun kävelytahti on juuri sopiva ja rauhoittava.

Sit mä yhtäkkiä rupesin hymyilemään. Se hymy vaan tuli, ja musta tuntu idiootilta hymyillä yksin keskellä metsää, mutta silti hymyilin, varovaisesti. Sitten leveämmin. Ja sitten hymy taas hyytyi. Mulla oli kummallinen olo, sellanen, että tunteet piti mua täysin vallassaan, ja mä vaan kuulostelin niitä, pistämättä lainkaan vastaan.

Pysähdyin, venytin niskaa. Tuuli yltyi. Koira säntäili ympäriinsä innoissaan. Yhtäkkiä hengittäminen tuntui raskaalta, tukalalta. Olo oli outo. Käännyin ja lähdin taas kävelemään.


Ja sitten, jostakin mun mieleen syöksyi ajatuksia ja tuntemuksia, ehkä parhaita, joita olen kokenut:

Mä kuulun tähän maailmaan. Mun kuuluu elää. Mun elämällä on tarkotus. Mä oon merkityksellinen ihminen. Mulla on omat tehtäväni tässä elämässä.

Mun silmiin nousi ihmetyksen ja innostuksen ja huojennuksen ja kiitollisuuden kyyneleet. Mä ymmärsin, että mä jaksan. Mä pärjään. Mä selviän elämästä, ja hyvin selviänkin. Mä oon vahva ihminen. Mä oon vapaa. Mä oon onnellinen, mä oon kiitollinen.

Ymmärsin samalla myös, kuinka suuri siunaus on ollut kaikessa pahassa ja vaikeassa mitä oon elämässäni kokenut. Hetkeäkään tähänastisesta elämästä en muuttaisi. Ne hetket, jolloin psyykkinen kipu ja tuska purkautuivat fyysisesti. Ne hetket, jolloin pelkäsin sekä elämää että kuolemaa. Ne hetket, jolloin mieluiten vältti ajattelemasta tulevaisuutta. Ne hetket, jolloin pahaa oloa pakeni konkreettiseen tekemiseen, ettei olisi tarvinnut ajatella. Ne hetket, jolloin vastuun sysäsi toiselle ihmiselle ja ahdistui vain lisää ja sai toisenkin ahdistumaan. Ne hetket, jolloin luopumisen tuska on saanut huutamaan yksin.

Ne hetket, ne oli niin tärkeitä. Jokainen. Merkityksellisiä, korvaamattomia. Oon kiitollinen niistä. Ne toi mut tähän hetkeen, opetti kuuntelemaan itteäni. Opetti päästämään irti rajoittavista asioista. Opetti luopumaan läheisriippuvuudesta.


Ja ennen kaikkea:

opetti, että mä oon arvokas. Tärkeä ihminen. Rakas. Riittävä.

Itselleni.


Kuvat: Susanna Niva

Mä toivon, että jokainen teistä voi joskus kokea saman. Koska tuo sama pätee jokaiseen ihmiseen. Ihan jokaiseen. Meistä jokaisella on tarkoitus. Meidän jokaisen elämällä on tarkoitus. Meidän jokainen hetki, jokainen tunne, ajatus ja teko, on merkityksellinen. Ja kaikki, mitä me koetaan, on meidän parhaaksi.

Kommentit

  1. Vau, vetää sanattomaksi. Olet yksinkertaisesti aivan upea ihminen, jota ihailen. ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau sulle Emmi! Kiitos ja samat sanat itsellesi<3

      Poista
  2. juu ei ois voinu parempaan hetkeen tää teksti kolahtaa, oon pyöritelly noita järkyttäviä ajatuksia koko päivän mun mielessä. oot ihme

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Senja kiitos<3 niin paljon tsemppiä ja voimia ja kaikkea muuta sulle! Olet ihana<3

      Poista
  3. Ihana postaus!♡:)

    VastaaPoista
  4. Sanaton. Ihan täydellinen! ❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanaton tästä kommentista, kiitos paljon!<3

      Poista
  5. Milja tää sun blogi on ihan älyttömän kaunis. Niin rehellinen. Kirjotat nii ihanasti vaikeistaki asioista. Voin niin moneen samaistua, tuntuu liian monesti just siltä mitä sä kirjotat. Ihana. Jatka tätä, nää tekstit on tosi surullisia ja kipeitä mutta silti samalla niin kauniita❤

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katina sä et tiiä kuinka ihana olo tästä sun kommentista tuli.<3 kiitos, kiitos niin paljon! Minä jatkan, tällaset kommentit rohkasee tosi paljon! Oon tosi otettu siitä että pidät mun tekstejä kauniina<3

      Poista
  6. Kauniita nämä sinun tekstit <3 Päädyin menemään myöhempään töihin saadakseni lukea näitä :)
    Läsnäolo on välillä itsellekin hankalaa, sitä vaan koittaa suorittaa (ja nautin suorittamisesta, valitettavasti).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vau, oon aika otettu! :) Kiitos, ihana kun tykkäät<3

      Jep, läsnäolo on itelläki usein vähän hukassa, oon nimittäin itekki suorittajatyyppiä. Ja pahimmillaan teen läsnä olemisestakin suorittamista :D

      Kiitos kommentista!

      Poista

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia?

Suositut tekstit