VAPAUTUNUT

Tekisi mieli kertoa, kuinka hyvä olo mulla on. En vain osaa kuvailla sitä sanoin, en niin hyvin että voisitte kokea tämän pakahduttavan onnellisuuden. Tuntuu ihan uskomattomalta, että mulla on mennyt jo monta viikkoa tosi hyvin. Melkein oon ihmetellyt, että missä se masisfiilis on. Useamman kuukauden ajan mua ahdisti päivittäin. Ja sitten, ihan yhtäkkiä, kaikki kääntyi parempaan suuntaan. Alkoi nousu, jolle ei ole näkynyt vieläkään loppua. Oon niin ihmeissäni siitä, että mulla ei ole mitään aihetta valittaa. Mulla menee niin hyvin.

Eilen hymyilin itsekseni, siksi, että kaikki tuntui niin helpolta. Yhtenä päivänä huomasin olevani huonolla tuulella, mutta kun sain selvitettyä itselleni, mistä inhottava fiilis johtui, tuli taas jotenkin vapautunut olo. Elämä hymyilee.

Melkein vähän pelkään, että millon se taas tulee, romahdus. Mutta tajusin myös, että kannattaa nauttia täysillä hyvistä fiiliksistä ja uskaltaa olla onnellinen siitä, että elämä rullaa. Murehtia asioita vasta sitten kun ne ovat ajankohtaisia, jos sittenkään. Mieluummin kyllä nautin joka hetki, sillä oon todella tiedostanut, että ihan kaikessa on vähintään yksi hyvä puoli - se, että se kasvattaa. Kaikki kasvattaa, niin paha kuin hyvä.

Kaikki asiat tuntuu niin selkeiltä. Jos mulle olisi sanottu kaksi kuukautta sitten, että kaikki kääntyy yhtäkkiä parempaan päin, ja hyvä olo voi kestää jopa viikkoja putkeen, en olisi uskonut. Ajattelin, että muuta vaihtoehtoa ei ole, kuin hidas, jopa vuosia kestävä itseni ylös punnertaminen. Mutta jostakin sain uskoa ja luottamusta pärjäämistäni kohtaan.

On mua muutaman kerran ahdistanut. On tullut lievä paniikki, että pakko päästä tästä tilanteesta pois. Mutta ne hetket ovat olleet ohimeneviä. Ennen ahdistus kesti päivästä toiseen, se oli harmaana vellovaa massaa, jossa kaikki näytti samalta, eikä mikään tuntunut yhtään miltään. Missään ei tuntunut olevan järkeä. Ja silti reagoin kaikkeen vahvasti.

Mutta sitten aurinko alkoi paistaa harmauden läpi, ja siitä lähtien ahdistuskin on ollut vain hetkittäistä, korkeintaan tunnin tai parin jaksoja. Yhtäkkiä tuli niin vahva halu päästä jaloilleni, ettei mikään ole pidätellyt. Olen uskaltanut ottaa etäisyyttä liikaa mietityttäviin asioihin. Olen puhunut. Olen oppinut olemaan kiltimpi itselleni, ja nyt tuntuu pahalta ajatella sitä, kuinka surkeena ihmisenä pidin itseäni vielä muutama kuukausi takaperin. Vihasin itseäni, tai vähintäänkin inhosin tosi syvästi.

Mutta nyt. Kaikki on yksinkertaisesti niin hyvin. Oon saanut aivan loistavan ystävän, jonka kanssa pystyy puhumaan kaikki asiat halki, ja jonka kanssa ajatukset menee joskus niin samoilla linjoilla, että se tuntuu ihan uskomattomalta. En ole vielä keksinyt asiaa, mistä en voisi tälle ystävälleni puhua, vaikka lähes kaikissa muissa ihmissuhteissa mulla on sellanen tilanne, että en voi puhua ihan mistä vaan.

Opistokevättä on jäljellä vielä sen verran, että kerkeää nauttia ja fiilistellä, mutta kesäksi ja syksyksi on kivoja suunnitelmia, eikä opiston jälkeinen tulevaisuus enää ahdista. Ennen mä pelkäsin, ja tuntui, että jään tyhjän päälle kun opisto loppuu. Tulevaisuus tuntui aika toivottomalta, ja oli usein sellainen fiilis, että selviänkö mä edes opistovuoden loppuun asti.

Kaikki on tavallaan niin kuin ennenkin, mutta sisimmässä mulla on aivan erilainen olo kuin ennen. Mulle on tullut sellainen olo, että musta todella välitetään, ja oon tärkeä ihminen juuri tällaisena kuin olen. On niin vapautunut fiilis. Onnellinen. Mulla on hyvä olla.

Kommentit

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia?

Suositut tekstit